En selviä tästä yksin – kiitos sinulle, joka kuljet rinnalla

 Edellisessä kirjoituksessani kerroin siitä, miltä arki näyttää ADHD:n ja keskivaikean masennuksen kanssa.

Siitä, miten kaikki ei näy ulospäin, ja miten välillä jo pienimmätkin asiat voivat tuntua ylivoimaisilta.

Mutta on yksi asia, jota en voi ohittaa.
Enkä halua ohittaa.

Se, etten ole yksin.

Minun elämässäni on ihminen, jonka merkitystä on vaikea pukea sanoiksi.
Ymmärtävä vaimo.

Sellainen, joka ei katso vain sitä, mitä teen – tai jätän tekemättä – vaan yrittää nähdä sen, mitä sisällä tapahtuu.

Sellainen, joka ei ensimmäisenä tuomitse, vaan pysähtyy.
Kysyy.
Kuuntelee.

Ja ehkä yksi merkittävimmistä hetkistä tapahtui syyslomareissulla Saariselällä vuonna 2019.

Olimme siellä kahdestaan, poissa arjen kiireestä.
Ja siellä käytiin keskustelu – rauhallinen, ymmärtäväinen, mutta samalla rehellinen.

Se oli niitä hetkiä, jolloin joku toinen näkee sinut selvemmin kuin sinä itse.

Se keskustelu rohkaisi minua ottamaan askeleen, jota olin ehkä vältellyt.
Lomareissun jälkeen hakeuduin terveyskeskuslääkärin juttusille.

Sieltä alkoi prosessi.

Lääkäri kirjoitti ensin pitkän sairausloman ja lähetteen eteenpäin.
Samalla hän varoitteli, että jonotusaika voisi olla jopa puoli vuotta.

Mutta tällä kertaa asiat etenivät nopeammin.
Pääsin eteenpäin jo noin kuukauden kuluttua.

Siitä alkoi noin puolentoista vuoden mittainen terapiaprosessi.

Aluksi se tarkoitti viikoittaista ajamista Loimaalle – täältä Kyrön perämetsästä.
Myöhemmin käynnit harvenivat joka toiseen viikkoon.

Ne eivät olleet vain käyntejä.
Ne olivat pysähtymistä.

Siellä tutkittiin.
Keskusteltiin.
Purettiin asioita, joita olin kantanut pitkään.

Ja siellä ymmärsin jotain tärkeää:

ADHD ei ole pelkästään sairaus.
Se on myös ominaisuus.

Se ei poista haasteita, mutta se muuttaa tapaa, jolla katson itseäni.

En ole rikki samalla tavalla kuin olin ajatellut.
Olen erilainen – ja se tuo mukanaan sekä vaikeuksia että vahvuuksia.

Ja vaikka keskittyminen on toisinaan vaikeaa, olen huomannut jotain, mikä on herättänyt minussa toivoa.

Olen löytänyt lukemisen ilon uudelleen.
Ja pystyn lukemaan pitkiäkin pätkiä.

Se ei ehkä kuulosta suurelta asialta, mutta minulle se on merkki siitä, että kaikki ei ole menetetty.
Että tämän ADHD:n kanssa on mahdollista myös elää – ja jopa löytää asioita, jotka kantavat ja rakentavat.

Silti kaikki ei ole helppoa.

Harmikseni hoitosuhde katkesi mielestäni liian aikaisin.
Olin vasta pääsemässä kunnolla sisälle asioihin.

Ja tässä kohtaa haluan sanoa jotain suoraan.

Mielestäni Suomessa on ongelma siinä, miten mielenterveyttä hoidetaan.

Liian helposti keskitytään siihen, että löydetään sopiva mielialalääkitys.
Ja sitten siihen jäädään.

Mutta ihminen ei ole vain kemiaa.

Ainakaan minä en ole.

Olisin kaivannut enemmän konkreettista apua.
Työkaluja.
Suuntaa siihen, miten tästä voisi oikeasti päästä eteenpäin – ehkä jopa irti masennuksesta.

Nyt joskus tuntuu siltä, että minulla on otsassa lappu:

MASENTUNUT.

Ikään kuin se olisi pysyvä määritelmä.

Mutta en halua hyväksyä sitä sellaisenaan.

Koska minä olen enemmän kuin diagnoosini.
En ole pelkkä nimi paperissa tai merkintä järjestelmässä.

Ja kaiken tämän keskellä yksi asia pysyy.

Se, että en ole yksin.

Vaimoni on kulkenut rinnalla tässä kaikessa.
Rohkaissut silloin, kun en itse ole jaksanut.
Nähnyt silloin, kun itse en ole nähnyt.

Ja joskus myös pysäyttänyt, kun olen ollut menossa liian kovaa vauhtia kohti seuraavaa uupumusta.

Se on rakkautta.

Ei täydellistä.
Mutta aitoa.

Olen oppinut, että selviytyminen ei ole vain omaa taistelua.
Se on myös sitä, että antaa toisen tulla rinnalle.

Minä en selviä tästä yksin.
Enkä enää yritä niin tehdä.

---

“Kaksi on parempi kuin yksi, sillä he saavat vaivannäöstään hyvän palkan.
Jos toinen kaatuu, toinen auttaa hänet ylös.”
– Saarnaajan kirja 4:9–10