On päiviä, jolloin jopa yksi lautanen on liikaa

 On asioita, joita ei näe päällepäin.

Ei vaikka katsoisi pitkään. Ei vaikka tuntisi minut vuosia.

Minulle on annettu diagnoosit: ADHD ja keskivaikea masennus.
Ne eivät määritä koko minua, mutta ne näkyvät arjessani tavalla, jota on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut samaa.

Toisinaan huomaan ajattelevani, että olisipa helpompaa olla kuten muutkin – niin sanotusti “normaali”.
Minulle on kuitenkin jostain syystä annettu ADHD ja keskivaikea masennus. En ole niitä tahtonut.

Toinen niistä on kulkenut mukanani jo pitkään, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.
Se selittää nyt paljon.

Sen, miksi koulussa oli niin vaikea keskittyä tehtäviin, jotka eivät kiinnostaneet.
Sen, miksi minun piti keksiä jotain muuta – jotain näkyvää.
Kehitin show’ta, pelleilin ja hölmöilin.

Peitin keskittymisvaikeuteni siihen.

Ulospäin se saattoi näyttää vain häiriökäyttäytymiseltä.
Mutta sisältä käsin se oli yritys selviytyä.

On päiviä, jolloin jopa likaisen lautasen laittaminen astianpesukoneeseen tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä tehtävältä.
Se ei ole laiskuutta. Se ei ole välinpitämättömyyttä.
Se on sitä, että kaikki voimat menevät jo pelkästään olemiseen.

On päiviä, jolloin en pysty kunnolla keskittymään mihinkään.
Vaikka minulla on lääkitys ADHD:hen, se ei tarkoita, että kaikki olisi helppoa. Ajatus harhailee, keskittyminen katkeaa, ja yksinkertaisetkin asiat jäävät kesken.

Ja sitten on niitä hetkiä, jolloin en jaksa juuri mitään muuta kuin istua ja kuunnella gospelmusiikkia.
Hiljaisuus, sanat ja sävelet – ne kantavat silloin, kun omat voimat eivät riitä.

Mutta tämä ei ole koko kuva.

On myös kausia, jolloin energiaa on liikaa.
Silloin voisin tehdä polttopuita aamusta iltaan. Tekeminen tuntuu hyvältä, jopa välttämättömältä. Mutta samalla huomaan, että en osaa rajoittaa itseäni. Haluaisin tehdä kaiken kerralla – kun nyt kerran jaksan.

Ja usein siitä seuraa se toinen ääripää.
Uupumus.

Tämä vuorottelu on raskasta.
Se ei ole tasapainoista eikä ennustettavaa.

Ulospäin tätä kaikkea ei aina näe.
Siksi on helppo ajatella, että “kyllähän tuo pärjää” tai “hyvinhän tuo näyttää voivan”.

Mutta todellisuus on monimutkaisempi.

Olen kuitenkin oppinut jotain tämän kaiken keskellä.
Armollisuutta.

Sen, että kaikki päivät eivät ole samanlaisia – eikä niiden tarvitsekaan olla.
Sen, että joskus yksi pieni asia riittää.
Ja sen, että vaikka minä olen heikko, Jumala ei ole.

Raamatussa sanotaan, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.
Se tarkoittaa, että minäkin olen arvokas – myös silloin, kun en jaksa, enkä saa mitään aikaan.

Minun arvoni ei riipu suorittamisesta.
Ei siitä, kuinka monta asiaa saan tehtyä.
Ei edes siitä, miltä näytän ulospäin.

Ehkä tärkein asia, jonka olen oppinut, on tämä:

On päiviä, jolloin jaksan enemmän.
On päiviä, jolloin jaksan vähemmän.

Mutta kumpanakaan päivänä en ole vähemmän arvokas.

Ja siksi – minä jatkan. Päivä kerrallaan. 🙏

“Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.”
– 2. Korinttilaiskirje 12:9