Voiko tästä päästä eteenpäin?

 Kaksi ensimmäistä kirjoitusta ovat olleet minulle rehellisiä kuvauksia elämästä ADHD:n ja masennuksen kanssa.

Siitä, miltä arki näyttää.
Ja siitä, miten tärkeää on, ettei sitä tarvitse elää yksin.

Mutta yksi kysymys on jäänyt kulkemaan mukana:

Voiko tästä oikeasti päästä eteenpäin?

Rehellinen vastaus on: en tiedä täysin.
Mutta jotain olen oppinut.

Aiemmin ajattelin ehkä niin, että jossain vaiheessa tämä kaikki “menee ohi”.
Että tulee päivä, jolloin en enää kamppaile keskittymisen kanssa.
Että masennus jää kokonaan taakse.

Nykyään ajattelen toisin.

Ehkä kyse ei ole siitä, että kaikki katoaa.
Ehkä kyse on siitä, että oppii elämään tämän kanssa.

Ja ehkä vielä enemmän: oppii elämään itsensä kanssa.

Se ei ole ollut helppo oivallus.

Koska jos olen rehellinen, en ole näitä asioita koskaan halunnut.
En ADHD:ta.
En masennusta.

Mutta ne ovat osa minun tarinaani.

Ja jollain tavalla olen alkanut nähdä, että tarina ei pääty siihen.

On pieniä asioita, jotka kertovat siitä.

Se, että jaksan välillä lukea pitkiäkin pätkiä.
Se, että tunnistan paremmin omia rajojani – vaikka en aina osaa niitä noudattaa.
Se, että uskallan puhua tästä ääneen.

Ne eivät ehkä kuulosta suurilta saavutuksilta.
Mutta minulle ne ovat merkkejä siitä, että olen liikkeessä.

Että en ole jäänyt paikalleni.

Masennus yrittää joskus kertoa, että mikään ei muutu.
Että tämä on tässä.

Mutta en enää suostu uskomaan sitä täysin.

Koska vaikka kaikki ei ole muuttunut, jokin on.

Minä itse.

Ja ehkä yksi tärkeimmistä asioista tässä matkassa on ollut usko.

Ei sellaisena, että kaikki ongelmat katoaisivat.
Vaan sellaisena, että en ole yksin tämänkään keskellä.

Haluan jakaa yhden tuoreen kokemuksen.

Olin soittamassa ja laulamassa Loimaan vapaaseurakunnassa.
Se oli mielettömän voimaannuttavaa.

Sain kokea olevani osa joukkoa.
Ei tarvinnut selitellä. Ei tarvinnut puolustella.
Sai vain olla ihminen ihmiselle.

Ja ehkä vieläkin pysäyttävämpää on tämä:

Kiirastorstaina minut siunataan virallisesti kyseisen seurakunnan jäseneksi.

Se tuntuu sydämessä asti.

On jotain erityistä kuulua seurakuntaan, jossa katsotaan yhdessä enemmän tulevaisuuteen kuin menneisyyteen.
Vaikka jokaisella meistä on oma taustamme.

Meidän uskovien ei pitäisi jäädä liikaa tuijottamaan menneisyyden virheitä.
Ei tekemisiä eikä tekemättä jättämisiä.

Raamattukin sanoo, että meidän tulee pitää katseemme kiinnitettynä uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään – Jeesukseen.

Kuinka paljon helpompaa olisikaan osoitella toisten virheitä.
Etsiä vikoja toisista ihmisistä.

Mutta se ei ole se tie, johon meitä on kutsuttu.

Me, jotka olemme antaneet elämämme Jeesukselle – me olemme saaneet syntimme anteeksi.
Kaikki.

Sillä hetkellä.

Miksi siis jäisimme katsomaan taaksepäin, kuin Lootin vaimo?

Minulle usko on jotain sellaista, mitä en osaa täysin selittää.

Se ei ole vain turvaa kuoleman pelkoon.
Se ei ole vain ajatus tai perinne.

Se on rauha.

Sellainen rauha, joka käy yli ymmärryksen – myös silloin, kun elämä ei ole helppoa.

Se on myös lupaus.

Se, että Hän on luvannut olla kanssani tämän maailmanajan loppuun asti.

Ja siksi minä en halua piilotella uskoani.

En tyrkytä sitä.
Mutta en myöskään häpeä sitä.

Kerron, jos minulta kysytään.
Ja joskus silloinkin, kun siihen avautuu tilaisuus.

En ole täydellinen uskovainen.
Eikä ole kukaan muukaan.

Mutta olen matkalla.

Ja tämän kaiken keskellä tapahtui vielä yksi arjen hetki, joka pysäytti.

Tänä aamuna minulla oli pakollinen työnhakukeskustelu – sellainen, jonka pykälät vaativat.

Lähdin sinne hieman pessimistisin ajatuksin.
Mietin, miten minut kohdataan.

Mutta tällä kertaa kokemus oli toisenlainen.

Siellä ei nähty minua pelkkänä järjestelmän osana.
Minut kohdattiin ihmisenä.

Keskustelimme avoimesti tilanteestani.
Todettiin yhdessä, että en ole vielä työkykyinen palaamaan työelämään.

Teimme myös päätöksiä, joita en tässä avaa sen enempää – kaikki ei kuulu julkisesti kerrottavaksi.

Mutta sen voin sanoa:

Se, miten ihminen kohdataan, merkitsee valtavasti.

Vaikka Suomessa onkin paljon korjattavaa siinä, miten mielenterveyden kanssa kamppailevia kohdataan ja kuinka nopeasti hoitoon pääsee, olen omalla kohdallani saanut pääosin hyvää kohtelua.

Joukkoon mahtuu myös negatiivisia kokemuksia.
Mutta myös hyviä.

Muistan esimerkiksi ajan, jolloin kävin Loimaan psykiatrisella osastolla terapiassa.
Hoitaja oli todella hyvä. Meillä synkkasi.

Silloin oli helppo avata omaa reppuaan.
Puhua myös niistä asioista, jotka sattuvat eniten.

Ja ymmärrän enemmän kuin hyvin, että jos hoitoon pääsy on akuutisti tarpeen, odottaminen voi tuntua ylivoimaiselta.

Se ei ole pieni asia.

Yhteiskuntamme on velkaantunut.
Se on fakta.

Mutta silti ajattelen, että on asioita, joita ei pitäisi mitata rahassa.

On asioita, joiden pitäisi olla koskemattomia.

Yksi niistä on se, miten me kohtelemme toisiamme.

Jokaisen, joka elää tässä yhteiskunnassa sen lakien ja sääntöjen mukaan, pitäisi tulla kohdatuksi ihmisenä.
Ei osana byrokratian koneistoa.

Oli kyse työelämästä tai mistä tahansa muusta.

Ja ehkä juuri siksi haluan sanoa tämän:

Vaikka elämässä olisi pimeitä vaiheita, siellä on silti toivoa.

Minulle se toivo on usko.

Usko siihen, että eräänä päivänä vajavaisuus lakkaa.
Ja täydellisyys alkaa.

---

“Juoskaamme kestävinä meille annetussa kilpailussa, katse kiinnitettynä Jeesukseen, uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään.”
– Heprealaiskirje 12:2