Kun anteeksiannettu menneisyys palaa mieleen

Vapautuminen menneisyyden häpeästä – osa 1

On asioita, joita ihminen ei mielellään muistelisi.

Jokin menneisyyden teko saattaa nousta mieleen vuosienkin jälkeen. Joskus siihen riittää tuttu paikka, vanha laulu, jonkun sanoma lause tai hiljainen hetki, jolloin mieli alkaa kulkea omia polkujaan. Yhtäkkiä muistaa jotakin, minkä olisi mieluummin jättänyt taakseen.

Silloin ei palaudu mieleen vain tapahtuma. Myös häpeä voi tulla takaisin. Se sama raskas tunne, jonka joskus luuli jo hellittäneen.

Asia on ehkä tunnustettu Jumalalle jo kauan sitten. Anteeksi on pyydetty niiltä ihmisiltä, joita vastaan on rikottu. Tehtyä vahinkoa on yritetty korjata niin pitkälle kuin se on ollut mahdollista. Elämän suuntakin on muuttunut.

Silti mieli kysyy: miksi tämä vielä vaivaa minua? Jos Jumala on antanut anteeksi, miksi en voi vain unohtaa?

Tähän on helppo vastata liian nopeasti. Voidaan sanoa, että menneet pitää vain jättää taakse ja suunnata katse eteenpäin. Ajatus ei ole kokonaan väärä, mutta se ei vielä auta ihmistä, joka todella kamppailee menneisyytensä kanssa. Muistia ei voi käskeä samalla tavalla kuin kättä tai jalkaa. Jotkin asiat jäävät mieleen pitkäksi aikaa, ehkä koko elämäksi.

Raamattukaan ei lupaa, että anteeksianto pyyhkisi muistimme tyhjäksi. Se lupaa jotakin muuta. Anteeksiannetun synnin ei tarvitse enää olla se tuomio, jonka alla elämme.

Mitä Paavali tarkoittaa kadotustuomiolla?

Roomalaiskirjeen kahdeksas luku alkaa sanoilla:

”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.”
(Room. 8:1)

Tämä jae tunnetaan hyvin. Se kirjoitetaan kortteihin, sitä lainataan saarnoissa ja sillä rohkaistaan ihmisiä, jotka kamppailevat syyllisyyden kanssa. Niin pitääkin tehdä. Silti jae voi jäädä pinnalliseksi, jos emme pysähdy katsomaan, mistä Paavali puhuu.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy sanaan ”siis”. Paavali tekee johtopäätöksen. Hän ei heitä keskelle kirjettä irrallista lohdutuksen lausetta, vaan kokoaa yhteen jotakin, mitä on opettanut jo usean luvun ajan.

Roomalaiskirjeen alkupuolella Paavali riisuu ihmiseltä mahdollisuuden rakentaa omaa kelvollisuuttaan Jumalan edessä. Sekä juutalainen että pakana ovat synnin alla. Jumalan laki on pyhä ja hyvä, mutta syntistä ihmistä se ei voi pelastaa. Laki osoittaa, mikä on oikein, ja juuri siksi se paljastaa myös sen, kuinka kauas olemme oikeasta eksyneet.

Ongelma ei ole Jumalan laissa. Ongelma on ihmisessä.

Kukaan ei kykene tekemään itseään vanhurskaaksi omilla teoillaan. Siksi vanhurskaus annetaan lahjaksi. Ihminen julistetaan vanhurskaaksi uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.

Roomalaiskirjeen seitsemännen luvun lopussa Paavali kuvaa hyvin voimakkaasti ihmisen voimattomuutta synnin edessä:

”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”
(Room. 7:24)

Paavali ei kysy, millä uudella menetelmällä hän voisi parantaa itsensä. Hän ei kysy, kuinka paljon enemmän hänen pitäisi yrittää. Hän kysyy: kuka pelastaa minut?

Vastaus löytyy Kristuksesta.

Siitä Paavali siirtyy kahdeksannen luvun alkuun: koska pelastus on Jeesuksessa Kristuksessa, Kristuksessa oleville ei ole kadotustuomiota.

Kadotustuomio ei tässä tarkoita ensisijaisesti tunnetta. Se ei ole sama asia kuin sisäinen ahdistus, häpeä tai se, että omatunto syyttää. Paavali puhuu ihmisen asemasta Jumalan edessä.

Tämä ero on ratkaiseva.

Ihminen voi tuntea itsensä tuomituksi, vaikka Jumala ei tuomitse häntä kadotukseen. Hän voi tuntea syyllisyyttä myös sellaisesta synnistä, joka on jo tunnustettu ja annettu anteeksi. Tunteet eivät ole teeskentelyä. Ne voivat olla hyvin voimakkaita ja kipeitä. Mutta ne eivät yksin kerro koko totuutta.

Paavali ei sano, ettei Kristuksessa olevilla olisi raskasta menneisyyttä. Hän ei sano, etteivät he muistaisi virheitään tai etteivät vanhat synnit voisi surettaa heitä.

Hän sanoo, ettei heille ole kadotustuomiota.

Perustana ei ole se, että ihminen on onnistunut elämään virheettömästi uskoontulonsa jälkeen. Perustana on se, että hän on Kristuksessa Jeesuksessa.

Tämä ei tee kristillisestä vaelluksesta yhdentekevää. Sama luku puhuu Hengen mukaan elämisestä, synnin vastustamisesta ja Jumalan lasten uudesta elämästä. Mutta tämä uusi elämä ei ole hinta, jolla Jumalan hyväksyntä ostetaan. Se kasvaa siitä, mitä Jumala on jo tehnyt.

Jumala ei lakaissut syntiä syrjään

Armosta voidaan puhua niin kevyesti, että synti alkaa melkein näyttää vähäpätöiseltä asialta. Raamattu ei puhu sillä tavalla.

Paavali jatkaa:

Jumala ”tuomitsi synnin lihassa”.
(Room. 8:3)

Jumala ei ratkaissut synnin ongelmaa sanomalla, ettei sillä lopulta ollutkaan niin suurta merkitystä. Hän ei nimittänyt väärää oikeaksi eikä pimeyttä valkeudeksi.

Synti tuomittiin.

Jumala lähetti oman Poikansa ihmiseksi. Jeesus tuli todelliseen ihmisyyteen, mutta hän oli synnitön. Ristillä hän otti kantaakseen sen tuomion, joka olisi kuulunut meille.

Anteeksianto ei siis perustu siihen, että Jumala katsoo syntiä sormiensa läpi. Se perustuu siihen, että Kristus antoi itsensä meidän puolestamme.

Tämä tekee rististä samanaikaisesti vakavan ja lohdullisen.

Vakavan siksi, että synti ei ole pieni asia. Sen tähden tarvittiin Jumalan Pojan kuolema.

Lohdullisen siksi, että Jumalan Poika todella kuoli.

Kristus ei jättänyt työtään kesken. Hän ei kantanut vain osaa synnistä, niin että loppu jäisi meidän maksettavaksemme. Synnin tuomio kohtasi häntä ristillä.

Juuri tässä moni uskova joutuu vaikeuksiin. Hän uskoo kyllä, että Jumala antaa anteeksi, mutta sisimmässään hän ajattelee joutuvansa silti maksamaan jotakin. Ehkä hänen täytyy kantaa häpeää lopun elämäänsä. Ehkä hänen ei sovi iloita liian vapaasti. Ehkä Jumala hyväksyy hänet, mutta ei enää koskaan voi käyttää häntä mihinkään.

Ihminen voi pitää vanhaa haavaa avoinna, koska sen sulkeutuminen tuntuu liian helpolta. Hän pelkää, että jos hän päästää irti häpeästä, hän samalla vähättelee syntiään.

Mutta synnin vakavuuden tunnustaminen ja anteeksiannon vastaanottaminen eivät ole vastakohtia.

Voin tunnustaa tehneeni väärin ilman selityksiä. Voin ottaa vastuun siitä, minkä olen rikkonut. Samalla voin uskoa, että Kristuksen työ riittää.

Itsensä rankaiseminen ei ole parannuksen korkein muoto. Usein se on yritystä tehdä itse jotakin sellaista, minkä vain Kristus saattoi tehdä.

Katumuksemme ei sovita syntiä.

Kristus sovittaa.

Valkeuteen tuleminen

Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä samaa asiaa lähestytään toisesta suunnasta. Johannes kirjoittaa Jumalasta, joka on valkeus ja jossa ei ole mitään pimeyttä.

Sen jälkeen hän puhuu siitä, kuinka ihminen suhtautuu omaan syntiinsä:

”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.”
(1. Joh. 1:8)

Johannes ei siis kuvaa valkeudessa vaeltavaa ihmistä synnittömäksi. Päinvastoin hän varoittaa itsepetoksesta, jossa ihminen väittää olevansa ilman syntiä.

Valkeudessa vaeltaminen tarkoittaa sitä, että ihminen suostuu elämään Jumalan totuuden edessä. Hän lakkaa piilottelemasta ja puolustelemasta väärää. Hän antaa Jumalan nimetä synnin synniksi.

Pimeydessä syntiä peitellään. Sille etsitään hyväksyttäviä nimiä. Vastuu siirretään puolisolle, vanhemmille, seurakunnalle, elämän vaikeuksille tai omalle rikkinäisyydelle.

Taustallamme on merkitystä. Lapsuuden kokemukset, kaltoinkohtelu, sairaudet ja ympäristö vaikuttavat ihmiseen syvästi. Ihminen ei myöskään ole vastuussa siitä pahasta, jota hänelle on tehty.

Silti tulee hetki, jolloin meidän on katsottava myös omia valintojamme. Mitä minä tein? Missä minä rikoin? Mitä yritän vielä puolustella?

Todellinen armo ei tarvitse valhetta tuekseen. Se kestää koko totuuden.

Johannes jatkaa:

”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”
(1. Joh. 1:9)

Tunnustaminen ei merkitse vain sitä, että mainitsemme synnin rukouksessa ja jatkamme sen jälkeen aivan kuten ennenkin. Siihen kuuluu suostuminen Jumalan arvioon.

En sano enää, ettei tekoni ollut kovin vakava. En myöskään tee omasta taustastani tekosyytä, jolla vapautan itseni vastuusta. Tunnustan: minä tein väärin.

Mutta huomio kannattaa kiinnittää myös siihen, mitä Johannes sanoo Jumalasta. Hän on uskollinen ja vanhurskas.

Jumala on uskollinen lupauksilleen. Hän ei houkuttele syntistä valoon vain voidakseen nöyryyttää tätä lisää. Kun ihminen lakkaa piiloutumasta ja tunnustaa syntinsä, hän kohtaa Jumalan, joka pitää sanansa.

Jumala on myös vanhurskas. Anteeksianto ei merkitse sitä, että oikeudenmukaisuudesta luovutaan. Se perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Synti on saanut tuomionsa ristillä.

Siksi anteeksiannon varmuus ei lepää meidän katumuksemme voimakkuudessa.

Aito katumus kuuluu parannukseen. Synti voi murtaa ihmisen syvästi. Kyyneliäkään ei tarvitse hävetä. Mutta emme saa anteeksi siksi, että osaamme surra tekojamme tarpeeksi pitkään tai oikealla tavalla.

Jos anteeksianto riippuisi katumuksemme täydellisyydestä, kenelläkään ei olisi rauhaa.

Anteeksiannon perusta on Kristuksessa.

Puolustaja Isän tykönä

Johannes ei halua antaa sellaista kuvaa, ettei uskovan synnillä olisi väliä. Hän kirjoittaa heti seuraavan luvun alussa:

”Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi.”
(1. Joh. 2:1)

Tavoite on selvä. Uskovan ei pidä tehdä rauhaa synnin kanssa.

Mutta Johannes tuntee myös ihmisen keskeneräisyyden:

”Mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus.”
(1. Joh. 2:1–2)

Meillä on Puolustaja.

Jeesus ei puolusta meitä väittämällä, ettei mitään tapahtunut. Jos olemme todella rikkoneet, syyte ei ole keksitty. Kristuksen puolustus ei perustu siihen, että me osoittautuisimme lopulta viattomiksi.

Se perustuu häneen itseensä.

Hän on vanhurskas. Hän on meidän syntiemme sovitus.

Tämä on tärkeää ihmiselle, joka yrittää yhä uudelleen puolustaa itseään oman mielensä oikeussalissa. Hän etsii selityksiä, lieventäviä asianhaaroja ja syitä, joiden avulla teko ei näyttäisi aivan niin pahalta.

Evankeliumi vapauttaa meidät myös siitä.

Minun ei tarvitse valehdella itsestäni parempaa ihmistä kuin olen ollut. Minun ei tarvitse pienentää syntiäni saadakseni toivoa. Voin tunnustaa kaiken ja turvautua Kristukseen.

Hän ei osoita minun onnistumiseeni vaan omaan uhriinsa.

Kun menneisyys alkaa taas puhua

Miksi jokin vanha asia sitten nousee mieleen, vaikka se on jo tunnustettu?

Tähän ei ole yhtä vastausta.

Joskus asia on jäänyt kesken. Jumalalta on ehkä pyydetty anteeksi, mutta lähimmäiseltä ei. Ihminen on voinut puhua paljon armosta, vaikka hän ei ole koskaan suostunut kohtaamaan sitä, jolle teki väärin. Jotakin vahinkoa voisi vielä korjata, mutta hän ei halua tehdä sitä.

Silloin omantunnon levottomuutta ei pidä vaientaa nopeasti. Jumalan armo ei vapauta vastuusta. Se antaa rohkeuden ottaa vastuun.

Joskus vasta aika näyttää meille, kuinka syvästi olemme satuttaneet toista. Nuorempana emme ehkä ymmärtäneet tekomme seurauksia. Hengellinen kasvu voi avata silmät näkemään menneisyyden rehellisemmin.

Silloin voi olla aihetta palata asiaan, pyytää anteeksi tai tehdä vielä jotakin korjaavaa.

Mutta aina kyse ei ole siitä.

Joskus synti on tunnustettu, anteeksi pyydetty ja asiat hoidettu niin pitkälle kuin ne ovat enää hoidettavissa. Elämä on muuttanut suuntaa. Silti muisto palaa.

Se ei itsessään merkitse, että Jumala olisi ottanut anteeksiantonsa takaisin.

Ihmisen muisti ei tyhjene anteeksiannon hetkellä. Saatamme kantaa mukanamme asioita, jotka ovat Jumalan edessä käsiteltyjä mutta jotka kuuluvat edelleen omaan historiaamme.

Siksi mieleen nousevaa asiaa voi tutkia rauhallisesti.

Onko jotakin vielä tunnustamatta?

Onko jotakin, mitä voin korjata?

Vai yritänkö käsitellä uudelleen asiaa, joka on jo käsitelty, koska en uskalla uskoa anteeksiantoa omalle kohdalleni?

Pyhän Hengen nuhde tuo valoon jotakin todellista. Se ei imartele eikä silittele syntiä. Mutta se johtaa myös johonkin: tunnustamiseen, parannukseen, sovintoon ja Kristuksen luo.

Lamauttava häpeä tekee toisin. Se ei osoita selvästi, mikä on vielä tekemättä. Se vain tuomitsee koko ihmisen.

Se sanoo, ettei sinusta enää ole mihinkään. Että olet pilannut kaiken. Että Jumala voi ehkä antaa anteeksi muille, mutta sinun kohdallasi asia on erilainen. Että sinun kuuluu kantaa häpeääsi, koska vapautuminen olisi liian helppoa.

Tällainen syytös ei johda muuttuneeseen elämään. Se pitää ihmisen jatkuvasti katsomassa taaksepäin.

Totuus ja armo kuuluvat yhteen

Menneisyyttä ei tarvitse kaunistella. Väärä teko pysyy vääränä, vaikka siitä olisi kulunut vuosikymmeniä.

Anteeksianto ei myöskään aina poista tekojen seurauksia. Jotkin ihmissuhteet eivät palaudu ennalleen. Luottamuksen rakentaminen voi kestää kauan. Joskus ihminen joutuu kantamaan omien valintojensa seurauksia loppuelämänsä.

Sekään ei tarkoita, ettei hän olisi saanut anteeksi.

Anteeksianto, seurausten poistuminen ja muistojen katoaminen ovat eri asioita.

Kun menneisyys palaa mieleen, asian voi tuoda uudelleen Jumalalle. Ei siksi, että sama synti pitäisi sovittaa joka kerta uudelleen, vaan siksi, että kaikki sisimpämme kuuluu hänelle.

Voi rukoilla yksinkertaisesti:

”Herra, sinä tiedät, mitä tapahtui. Minä tein väärin, enkä halua puolustella itseäni. Jos jotakin on vielä hoidettavana, osoita se minulle. Mutta jos olen tunnustanut tämän ja tehnyt sen minkä voin, auta minua luottamaan Kristuksen työhön enemmän kuin oman sydämeni syytökseen.”

Tuollainen rukous ei vähättele syntiä. Siinä suostutaan sekä totuuteen että armoon.

Totuus ilman armoa murskaa ihmisen.

Armo ilman totuutta muuttuu helposti luvaksi jatkaa entisellä tiellä.

Ristillä ne eivät kuitenkaan taistele toisiaan vastaan. Siellä synti nähdään kaikessa vakavuudessaan, ja samalla syntiselle avataan tie anteeksiantoon.

Menneisyys ei ehkä koskaan katoa kokonaan mielestämme. Jotkin muistot voivat pysyä mukana ja tehdä meistä nöyrempiä. Ne muistuttavat siitä, kuinka vähän meillä on aihetta katsoa ketään toista ylhäältäpäin.

Mutta muiston ei tarvitse hallita.

Kristillinen vapaus ei tarkoita sitä, että ihminen sanoo: ”Mitään ei tapahtunut.” Se tarkoittaa, että hän voi sanoa:

”Se tapahtui. Minä tein väärin. Olen tunnustanut sen ja ottanut vastuuni. Kristus kantoi syntini tuomion, eikä menneisyyteni enää määrää asemaani Jumalan edessä.”

Parannuksen hedelmä ei ole elinikäinen häpeä, vaan muuttunut elämä.

Siksi vanhan asian palatessa mieleen uskovan ei tarvitse rakentaa sisimpäänsä uutta tuomioistuinta. Hän saa pitää kiinni siitä, mitä Jumala on sanonut:

”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.”

---

Kirjoituksessa käsitellyt raamatunkohdat

Room. 3–8; Room. 7:24–25; Room. 8:1–4; 1. Joh. 1:5–10; 1. Joh. 2:1–2.

Raamatunlainaukset ovat vuoden 1933/38 raamatunkäännöksestä.

Taustalla käytettyä kirjallisuutta

John Wesley: Vanhurskauttaminen uskosta, saarna 5.

John Wesley: Uskovien parannus, saarna 14.

David Pawsonin opetusaineistoa parannuksesta, pelastuksesta ja armosta.

C. H. Mackintoshin opetuksia Kristuksen uhrista, synnintunnustuksesta ja omantunnon puhdistumisesta.

Mauri Vikstenin Galatalaiskirjeen selityksiä laista, armosta ja omantunnon vapautumisesta.

Kirjoitus on Vapautuminen menneisyyden häpeästä -sarjan ensimmäinen osa.