Kun häpeä ajaa ihmisen piiloon
Kun häpeä ajaa ihmisen piiloon
Vapautuminen menneisyyden häpeästä – osa 2
Häpeällä on kummallinen tapa ajaa ihminen piiloon.
Se ei aina tarkoita sitä, että lähtisimme fyysisesti pois. Usein piiloutuminen tapahtuu paljon huomaamattomammin: alamme vältellä tiettyjä ihmisiä, jätämme menemättä paikkoihin, joissa ennen kävimme, varomme puhumasta joistakin asioista ja näytämme itsestämme vain sen puolen, jonka uskomme muiden kestävän.
Taustalla voi olla yksinkertainen mutta kipeä pelko: mitä tapahtuu, jos minut todella nähdään?
Edellisessä kirjoituksessa käsittelin sitä, kuinka jo anteeksiannettu menneisyys voi vuosienkin jälkeen nousta uudelleen mieleen ja herättää vanhan häpeän. Tässä osassa palaamme Raamatun alkulehdille, sillä syntiinlankeemuskertomuksessa näkyy jotakin hyvin olennaista häpeästä: kun synti tulee ihmisen elämään, mukaan tulevat myös peittäminen, pelko ja piiloutuminen.
”Eivätkä hävenneet”
Ennen syntiinlankeemusta miehestä ja naisesta sanotaan:
”Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen
vaimonsa, eivätkä hävenneet.”
(1. Moos. 2:25)
Lause on lyhyt, mutta seuraavan luvun tapahtumien vuoksi sillä on suuri merkitys.
Ennen syntiä ihminen ei pelännyt paljastumista eikä hänen tarvinnut peittää itseään Jumalalta tai toiselta ihmiseltä. Alastomuus on tässä konkreettista, mutta kertomuksen kokonaisuudessa se kertoo myös avoimuudesta: mitään ei tarvinnut kätkeä.
Sitten tapahtuu lankeemus.
Ihminen tarttuu siihen, minkä Jumala oli kieltänyt, ja heti tämän jälkeen kerrotaan:
”Silloin aukenivat heidän molempain silmät, ja he huomasivat olevansa alasti…”
Ensimmäinen reaktio on peittäminen. He sitovat yhteen viikunapuun lehtiä ja tekevät itselleen vyöverhot.
Raamattu ei selitä tarkasti, mitä viikunalehdet mahdollisesti symboloivat, eikä niistä tarvitse rakentaa liian pitkälle menevää vertauskuvaa. Yksi asia on kuitenkin selvä: ennen syntiä ihminen ei kokenut tarvitsevansa peitettä, mutta synnin jälkeen hän tarvitsee.
Jotakin oli mennyt rikki, eikä ihminen enää kokenut voivansa olla näkyvillä sellaisena kuin on.
Tämän tunnistaa yhä helposti. Häpeä kuiskaa, että jos ihmiset todella tietäisivät kaiken, he eivät enää katsoisi samalla tavalla. Jos he tietäisivät, mitä olen tehnyt, mitä minulle on tapahtunut tai millainen olen joskus ollut, suhtautuminen minuun muuttuisi.
Silloin ihminen alkaa rakentaa omia peitteitään.
Jollekin peite voi olla hyvä maine, toiselle vahvan ihmisen rooli. Joku suorittaa hengellisesti, toinen vetäytyy hiljaisuuteen, ja joskus jatkuva kiirekin voi olla keino välttää pysähtymistä niiden asioiden äärelle, joita ei haluaisi kohdata.
Ongelma ei tietenkään ole maineessa, vahvuudessa, työssä tai hiljaisuudessa itsessään. Kysymys on siitä, käytämmekö niitä joskus siihen, ettei kukaan pääsisi liian lähelle.
”Minä pelkäsin ja menin piiloon”
Viikunalehdet eivät kuitenkaan ratkaisseet ongelmaa, ja kun mies ja nainen kuulevat Herran Jumalan lähestyvän, he menevät piiloon paratiisin puiden sekaan.
Jumalan kysyessä mieheltä, missä tämä on, Aadam vastaa:
”Minä kuulin sinun askeleesi paratiisissa ja pelkäsin, sillä minä olen alasti, ja sentähden minä lymysin.”
Tässä kohdassa on minusta jotakin hyvin pysäyttävää. Aadam oli elänyt Jumalan yhteydessä, mutta nyt hän kuulee saman Jumalan lähestyvän, ja ensimmäinen reaktio on pelko.
Syntiinlankeemus ei rikkonut vain käskyä. Se rikkoi yhteyttä.
Ihminen alkaa pelätä Jumalan kohtaamista.
Juuri tässä kohdassa tunnistan myös jotakin omasta elämästäni.
Olen itse elänyt aikaa, jolloin häpeä sai minut oikeasti piiloutumaan. Uskovan kodin poikana olin ajautunut julkiseen syntielämään, ja jossakin vaiheessa häpeä kasvoi niin suureksi, että aloin vältellä tuttuja paikkoja ja ihmisiä.
Kyse ei ollut enää vain siitä, että tiesin tehneeni väärin. Mukaan tuli myös pelko siitä, mitä muut ajattelevat. Mitä tuo ihminen tietää minusta? Muistaako hän, mitä olen ollut? Miten hän mahtaa katsoa minua?
Häpeä alkoi vaikuttaa siihen, missä liikuin ja keitä uskalsin kohdata.
Siksi Aadamin sanat eivät tunnu minusta vain kaukaiselta kertomukselta paratiisista. Niissä on jotakin hyvin inhimillistä ja tuttua.
Kun ihminen häpeää itseään ja menneisyyttään, hän ei välttämättä piiloudu vain Jumalalta vaan voi alkaa piiloutua myös ihmisiltä. Häpeä eristää ja saa helposti ajattelemaan, että on turvallisempaa pysyä etäällä kuin ottaa riski siitä, että joku näkisi minut ja muistaisi, mitä elämässäni on ollut.
Ja mitä kauemmin piilossa pysyy, sitä vaikeammalta sieltä palaaminen alkaa tuntua.
”Missä olet?”
Sitten Jumala kysyy:
”Missä olet?”
(1. Moos. 3:9)
Jumala ei kysy tätä siksi, ettei tietäisi Aadamin olinpaikkaa. Hän tietää, missä ihminen on. Kysymys on suunnattu ihmiselle.
Jumala ei jätä Aadamia puiden sekaan, vaan kutsuu hänet esiin. Sen jälkeen hän alkaa kysyä, mitä on tapahtunut.
Tässä ei silti kannata tehdä Jumalasta vain lempeää keskustelukumppania, joka sanoo, ettei asialla ole väliä. Jumala ottaa synnin vakavasti: hän kysyy, paljastaa ja lausuu myöhemmin myös synnin seuraukset.
Kaiken keskellä on kuitenkin merkittävää, kumpi tekee aloitteen: Aadam ei tule etsimään Jumalaa, vaan Jumala tulee Aadamin luo. Ihminen piiloutuu, ja Jumala kutsuu.
Häpeä sanoo helposti: pysy poissa niin kauan, että olet saanut itsesi kuntoon. Mene Jumalan eteen vasta sitten, kun olet parempi, puhtaampi ja vähemmän häpeällinen.
Syntiinlankeemuskertomuksessa järjestys on toinen: Jumala tulee ihmisen luo juuri silloin, kun tämä on mennyt piiloon.
”Missä olet?”
Kysymystä voi lukea myös omaa elämää vasten: missä olen menneisyyteni kanssa, mihin olen vetäytynyt, mitä ihmisiä vältän ja mitä Jumalan edessä pelkään?
Onko elämässäni jotakin, jonka vuoksi olen vähitellen alkanut pysyä kauempana myös seurakuntayhteydestä tai ihmisistä, jotka ennen olivat minulle läheisiä?
Joskus häpeä rakentaa ympärille niin vahvan suojan, ettei ihminen enää edes huomaa elävänsä sen sisällä.
Piilosta selittelyyn
Jumala kysyy Aadamilta, onko tämä syönyt siitä puusta, josta hänen oli kielletty syömästä.
Aadam ei vastaa yksinkertaisesti: ”Olen. Minä tein väärin.”
Hän sanoo:
”Vaimo, jonka annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin.”
Aadam myöntää kyllä syöneensä, mutta ennen sitä hän ehtii osoittaa sekä Eevaa että Jumalaa.
”Vaimo, jonka sinä annoit…”
Kun Jumala kysyy naiselta, tämä vastaa:
”Käärme petti minut, ja minä söin.”
Molempien vastauksissa on myös totta oleva osa. Eeva todella antoi hedelmän Aadamille. Käärme todella petti Eevan.
Silti kumpikaan asia ei poista heidän omaa vastuutaan.
Tämäkin on häpeän kannalta tärkeää. Kun oman teon kohtaaminen sattuu, ihminen alkaa helposti selitellä.
”Minä tein näin, mutta…”
Sen jälkeen voi tulla pitkä kertomus lapsuudesta, ihmisistä, olosuhteista ja siitä, miksi kaikki oikeastaan tapahtui.
Näillä asioilla voi olla paljonkin merkitystä: lapsuus vaikuttaa meihin, kaltoinkohtelu jättää jälkiä, ja ihmissuhteet sekä kasvuympäristö muovaavat ihmistä. Jos joku on tehnyt meille pahaa, emme ole vastuussa hänen synnistään, mutta selitys ja vastuu eivät silti ole sama asia.
Jos minulle tehtiin väärin, minun ei kuulu kantaa siitä syyllisyyttä.
Jos minä tein väärin, minun täytyy kuitenkin jossakin vaiheessa uskaltaa sanoa myös: se oli minun tekoni.
Tämä ei ole kovuutta. Päinvastoin juuri siinä alkaa todellinen vapaus.
Niin kauan kuin minun täytyy puolustella itseäni, jokin minussa on yhä piilossa.
Jumalan armon eteen ei tarvitse tulla hyvän puolustuspuheen kanssa. Sinne saa tulla ilman selityksiä ja sanoa: ”Herra, minä tein väärin.”
Siinä on kipeä mutta vapauttava kohta.
Ihminen peittää itsensä – Jumala pukee
Syntiinlankeemuskertomuksen loppupuolella on pieni yksityiskohta:
”Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen
vaimollensa puvut nahasta ja puki ne heidän yllensä.”
(1. Moos. 3:21)
Ihminen oli yrittänyt pukea itse itsensä viikunapuun lehdillä, mutta nyt Jumala pukee hänet.
Tästä kohdasta on kristillisessä opetuksessa tehty monia vertauskuvallisia sovelluksia Kristuksen sovitukseen. Niissä voi olla paljon puhuttelevaa, mutta tekstin kanssa kannattaa olla tarkkana. Mooseksen kirja ei tässä kohdassa suoraan selitä nahkapukuja Kristuksen uhrin esikuvaksi.
Itse tapahtuma riittää: Jumala pukee ihmisen, vaikka samalla synnin seuraukset eivät katoa.
Samalla synnin seuraukset pysyvät todellisina. Aadam ja Eeva eivät palaa siihen tilanteeseen, joka vallitsi ennen lankeemusta. Paratiisi menetetään.
Tämäkin on hyvä muistaa, kun puhumme häpeästä ja anteeksiannosta.
Jumalan armo ei pyyhi historiaamme tapahtumattomaksi, eikä kaikki tekemämme korjaannu yhdessä hetkessä. Joillakin valinnoilla voi olla seurauksia, jotka kulkevat mukana pitkään. Jokin rikkoutunut ihmissuhde ei ehkä palaa entiselleen, ja luottamus voi vaatia vuosia.
Se ei silti tarkoita, että ihmisen täytyisi jäädä häpeänsä vangiksi, sillä Jumala ei jätä ihmistä oman peitteensä varaan.
Raamatun myöhempi ilmoitus näyttää meille paljon selvemmin, mitä Jumala teki syntimme tähden Kristuksessa. Ja juuri Kristuksessa näemme myös sen, mihin Jumalan etsivä työ lopulta tähtää.
Ihminen ei tarvitse vain parempaa tapaa peittää häpeänsä tai pelkkää rohkeutta tulla esiin piilosta, vaan hän tarvitsee sovituksen ja tien takaisin Jumalan yhteyteen.
Kristuksessa meidän ei tarvitse enää jäädä piiloon
Kun Uusi testamentti avaa meille ristin merkitystä, näemme, ettei Jumala ratkaissut ihmisen syntiä vain kehottamalla häntä yrittämään paremmin. Hän lähetti Poikansa.
Jeesus tuli juuri sellaiseen maailmaan, jossa ihminen oli jo kauan oppinut piiloutumaan, peittelemään ja puolustelemaan. Ristillä Kristus kantoi syntimme ja sen tuomion, joka olisi kuulunut meille.
Siksi Kristuksen luo tuleminen ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi ensin saada oma elämämme siistiksi.
Hänen luokseen tullaan juuri siksi, ettei oma peite riitä.
Kristuksessa ihminen saa tulla Jumalan eteen ilman, että hänen täytyy puolustella syntiään tai teeskennellä olevansa muuta kuin on. Hän saa tunnustaa totuuden ja luottaa siihen, että Jeesuksen sovitustyö riittää.
Tämä on suuri ero häpeän ja evankeliumin välillä.
Häpeä sanoo: piiloudu, koska sinut tunnetaan.
Evankeliumi sanoo: tule esiin, koska Kristus tuntee sinut ja on silti tullut pelastamaan sinut.
Häpeä sanoo: peitä itsesi paremmin.
Evankeliumi sanoo: sinun oma peitteesi ei riitä, mutta Kristuksen vanhurskaus riittää.
Häpeä sanoo: menneisyytesi ratkaisee, kuka olet.
Evankeliumi sanoo, että Kristuksessa ihmiselle annetaan uusi asema ja uusi elämä.
Siksi tie pois piilosta ei ala siitä, että ihminen oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Se alkaa siitä, että hän suostuu Jumalan totuuteen itsestään ja turvautuu Kristukseen.
Siinä on tilaa sekä tunnustamiselle että anteeksiannolle, sekä vastuulle että armolle.
Häpeän ei tarvitse määrätä loppuelämää
Häpeässä nähdyksi tuleminen tuntuu joskus vaaralliselta.
On helpompi väistää tuttua ihmistä kadulla kuin jäädä miettimään, mitä hän ajattelee. On helpompi jäädä pois seurakunnasta kuin kohdata ihmisiä, jotka muistavat elämästä sellaista, minkä itse haluaisi unohtaa. Ja joskus on helpompi vetäytyä ihmissuhteessa kuin ottaa riski siitä, että toinen näkee oman rikkinäisyyden.
Mutta piiloutumisella on hintansa.
Vähitellen ihminen alkaa käyttää paljon voimia siihen, ettei kukaan näkisi sellaista, minkä hän itse tietää koko ajan olevan olemassa.
Silloin Jumalan kysymys kuuluu yhä:
”Missä olet?”
Ehkä juuri siitä tie ulos häpeästä alkaa.
Ei siitä, että vakuutan olevani hyvä ihminen, kirjoitan menneisyyteni uudelleen, selitän tekemäni vääryydet pois tai rankaisen itseäni niillä koko loppuelämäni.
Vaan siitä, että tulen Kristuksen luo ja lakkaan piiloutumasta.
Jumalan edessä saan tunnustaa sen, mikä on minun vastuullani, ja samalla kieltäytyä kantamasta syyllisyyttä, joka ei minulle kuulu. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin tämä: minun ei tarvitse jäädä yksin oman totuuteni kanssa.
Kristus on tullut syntisiä varten, ei niiden tähden, joilla ei ole mitään hävettävää, vaan niiden tähden, jotka tarvitsevat armoa.
Ristillä hän kantoi synnin tuomion. Ylösnousemuksessa hän avasi uuden elämän tien. Hänessä Jumalan eteen ei tarvitse tulla oman hyvyyden, maineen tai onnistumisen varassa.
Kaikille ihmisille ei tarvitse kertoa kaikkea. Valoon tuleminen ei tarkoita oman elämän avaamista julkiseksi. Viisaus, terveet rajat ja myös muiden ihmisten yksityisyyden kunnioittaminen kuuluvat tähän yhtä lailla.
Mutta häpeälle ei tarvitse antaa oikeutta päättää, missä uskallan liikkua, ketä uskallan katsoa silmiin tai voiko Jumala vielä käyttää elämääni.
Olen itse joutunut opettelemaan tätä.
Menneisyyttä ei voi kirjoittaa uusiksi, mutta Kristuksessa menneisyys ei myöskään saa kirjoittaa loppuelämäämme valmiiksi.
Aadam pelkäsi ja meni piiloon, mutta Jumala tuli hänen luokseen ja kysyi:
”Missä olet?”
Raamatun suuri kertomus ei kuitenkaan pääty siihen kysymykseen.
Se kulkee lopulta Kristuksen ristille.
Siellä Jumala ei enää vain kysy, missä ihminen on. Hän tulee itse sinne, missä kadonnut ihminen on, kantaa hänen syntinsä ja avaa tien takaisin Isän luo.
Siksi meidän ei tarvitse jäädä puiden sekaan.
Kristuksessa tie takaisin Jumalan kasvojen eteen on auki.
Kirjoituksessa käsitellyt raamatunkohdat
- Moos. 2:25
- Moos. 3:6–13
- Moos. 3:21
Raamatunlainaukset ovat vuoden 1933/38 raamatunkäännöksestä.
Taustalla käytettyä kirjallisuutta
Adam Clarke: Commentary on the Holy Bible, Genesis.
C. H. Mackintosh: Notes on the Book of Genesis.
Raimo Mäkelä: Terve mieli – terve usko ja Murtunutta Hän ei muserra.
Daniel Kolenda: Elä ennen kuin kuolet.
Kirjoitus on Vapautuminen menneisyyden häpeästä -sarjan toinen osa.
Kommentit
Lähetä kommentti