Lattiakaivo, joka kaatoi päivän (ja mitä se opetti minusta)

 

On se niin ihanaa asua suhteellisen vanhassa omakotitalossa, jossa putkitukset on aikanaan tehty… noh, sanotaanko mielenkiintoisesti. Tällaisissa taloissa arki muistuttaa välillä siitä, että mikään ei ole ihan suorassa – ei aina putketkaan.

Muutama vuorokausi sitten me ihmeteltiin emännän kanssa, miksi WC-pönttö on alkanut vetää niin heikosti. Sellainen pieni, jatkuva harmi, joka jää taustalle nakuttamaan: “miksi tämäkin?”. Menin tutkimaan asiaa, avasin ensimmäisen sontakaivon kannen ja totesin, ettei tuloputkesta tule kaivoon juuri mitään.

Syy selvisi nopeasti: talon ja likakaivon välinen putki oli tukossa – eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta. Siinä vaiheessa vedin henkeä, otin työkalut esiin ja rassattiin emännän kanssa putki auki. Se oli sellainen hetki, jolloin tuntee pienen voiton: jes, tämäkin saatiin hoidettua.

Se voiton tunne kantoi seuraavaan päivään asti. Laitoin alakerran pyykkikoneen päälle hyvillä mielin. (Tiedättehän: kun yhden asian saa hoidettua, luulee hetken aikaa olevansa elämänhallinnan mestari.)

Meillä poistovesi on toteutettu sellaisella virityksellä (ei ole minun tekemä!), että letku menee seinän läpi pannuhuoneen lattiakaivolle. Ja se lattiakaivo oli tietenkin edelleen tukossa. Kun kone alkoi tyhjentää, vesi ei lähtenytkään minnekään, vaan jäi seisomaan pannuhuoneen lattialle – ja hetkessä koko tila tuntui sekä konkreettisesti että henkisesti ahtaalta.

Sain vedet jotenkin poistettua, mutta lattiakaivo pysyi sitkeästi tukossa. Eilen iltapäivällä käytännössä taistelin sen kanssa: rassia, kuumaa vettä, yritystä ja erehdystä. Ja samalla se sama vanha tunne hiipi hartioihin: “miksi tämä on aina näin vaikeaa?”.

Sitten asialle tarttuivat omat “erityiset aivoni”. Aloin syyttää itseäni siitä, etten muka osaa edes yhtä onnetonta lattiakaivoa avata – ja kriisi oli valmis. Se ei ollut enää lattiakaivo, vaan muka todiste siitä, että minä olen jotenkin vajaa. Ja se on surullista, miten nopeasti mieli osaa tehdä tuollaisen hypyn.

Taisi vaimokin saada siinä oman osansa, vaikka hänessä ei tälläkään kertaa ollut mitään vikaa. Minulla vain kiehui sisällä aivan tolkuttomasti: häpeää, turhautumista ja sellaista voimattomuutta, joka etsii kohdetta.

Menin lopulta nukkumaan ja päätin, että tänään kokeilen vielä kerran. (Ja että ehkä yritän samalla olla vähän vähemmän ankara itselleni. Ainakin teoriassa.)

Yllätys, yllätys: kaivo alkoikin vetää. Ja nyt pyykkikoneessa pyörii jo toinen koneellinen. Ulospäin pieni asia – mutta minulle se tuntui siltä, että sain hetkeksi takaisin otteen tästä päivästä.

Kun pieni vastus tuntuu isolta

Mutta. Se mikä eilisessä oikeasti jäi kaihertamaan, ei ollut edes se kaivo – vaan minä itse. Jälkikäteen hävettää, miten iso reaktio siitä tuli. “Normaali” tyyppi olisi varmaan kohauttanut olkiaan ja jatkanut päivää. Minä taas koin yhden kaivon kiukuttelun vuoksi melkein totaalisen maailmanlopun. Tai ainakin siltä se tuntui kehossa: kuuma aalto, kiristys rinnassa ja se ajatus, että mikään ei pysy käsissä.

ADHD ja masennus yhdessä tekevät hermostosta ja mielestä niin kuormittuneen, että pienikin vastoinkäyminen tuntuu helposti ihan suhteettoman suurelta. Ja ehkä kipeintä on se, että samaan aikaan tiedän tämän järjelläni… mutta tunnekroppa ei kuuntele järkipuhetta. Jos tunnistat tämän, et ole yksin.

Miksi näin käy: ADHD ja masennus arjessa

ADHD:ssa oman toiminnan ohjautuvuus, tunnesäätely ja stressinsietokyky ovat heikentyneet jo aivojen toiminnan tasolla. Minulla se näkyy usein niin, että jokin pieni vastus arjessa ei jää “pieneksi”: se syttyy ensin ärsytyksenä, sitten leviää koko kehoon, ja lopulta mieli alkaa kertoa tarinaa siitä, että olen taas epäonnistunut. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että

ü  tunteet nousevat minussa nopeasti ja voimakkaasti (“kaikki tai ei mitään”), ja joskus vasta jälkikäteen tajuan, miten kovaa reagoinkaan

ü  joustava ajattelu takkuilee: mieli lähtee helposti mustavalkoiseen suuntaan (“taas epäonnistuin”, “en saa mitään hoidettua”), vaikka todellisuus olisi paljon harmaampi

ü  pienetkin arjen haasteet voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä, jos olen jo valmiiksi ylikuormittunut – ikään kuin sisäinen “puskuritila” olisi nollassa

Kun mukana on vielä keskivaikea masennus, kuorma kasvaa entisestään. Se ei ole minulla pelkkää “alakuloa”, vaan sellaista jatkuvaa painetta ja väsymystä, joka tekee arjesta kapeampaa: kaikki vaatii enemmän, ja palautuminen vie kauemmin. Minulla se näkyy ainakin neljällä tavalla:

      Stressinsäätely: Stressinsietokyky on minulla usein valmiiksi matalalla. Silloin tavallinenkin arjen haaste tuntuu siltä kuin se tulisi “liian lähelle” – eikä päässä ole tilaa ottaa askelta taakse ja suhteuttaa.

      Tunnevoimakkuus: Tunteet nousevat helposti isoksi ja kroppakin reagoi: sydän hakkaa, itku on lähellä, levottomuus kasvaa. Pieni tapahtuma tuntuu silloin fyysisesti isolta kriisiltä, vaikka järki sanoisi muuta.

      Ajattelun vinoumat: Masennus vetää tulkinnan nopeasti kohti itseä vastaan: “tämä todistaa, että olen huono”, “kaikki menee aina pieleen”, “tästä ei ikinä tule mitään”. Ja kun mieli on siinä moodissa, se kuulostaa hetken aikaa jopa uskottavalta.

      Kertyneet kokemukset: Kun taustalla on vuosien kokemus siitä, ettei arki oikein pysy kasassa, yksi lisäepäonnistuminen ei tunnu “vain pieneltä vastoinkäymiseltä”. Se herättää muistot aiemmista kerroista ja tuntuu siltä kuin kaikki vanha pettymys ja häpeä nousisi kerralla pintaan – kuin yhdestä napista.

Lopuksi: lempeämpi paluu itseä kohti

Aivojen tasolla kyse ei siis ole “draamailusta” tai luonteen “ylireagoinnista”, vaikka se ulospäin voi siltä näyttää – ja vaikka minä itsekin olen joskus sanonut itselleni niin rumasti. Tämä on hermoston ja mielialan yhteisvaikutusta: kokemus suurenee, pelivara pienenee ja pienestä tulee hetkeksi iso. Mutta tänään, kun kaivo vihdoin alkoi vetää, huomasin myös toisen asian: se, että eilen meni överiksi, ei tee minusta huonoa. Se kertoo vain siitä, että olen kuormittunut. Ja ehkä se tärkein harjoitus (ainakin minulle) on tämä: tilanteen jälkeen takaisin itseä kohti. Pyytää anteeksi, rauhoittua ja muistuttaa itseään, että harjoittelen elämää näillä aivoilla – askel kerrallaan.