Tuulenhenkäys - elämä, uupumus ja armo

 

Jos taas hieman aikansa kuluksi kirjoittelisi.

Kun roskapussikin on liikaa

Tämä elämäntilanne on mielenkiintoisessa vaiheessa. 21.5. on lääkärintarkastus, jossa punnitaan työkykyäni – tai oikeastaan voisi jo sanoa, että sitä, miten pitkän sairausloman lääkäri kirjoittaa, koska itse ajattelen, etten ole vielä työkuntoinen. Mistä niin päättelen? Siitä, että jos päivän kuormittavin tekijä on täysi roskapussi ja sen vieminen – tai minun tapauksessani hyvin usein se, etten jaksa edes viedä sitä. Puhumattakaan siitä, että jaksaisin siivota oman sotkuni ruokapöydästä. Aivot kyllä joskus viestittävät, että ne voisi laittaa tiskikoneeseen, mutta kun ei vaan kerta kaikkiaan jaksa tai pysty siihen. Tätä on tavattoman vaikea selittää sellaiselle, joka ei itse ole käynyt näitä asioita läpi. Kuten olen aiemminkin sanonut tai kirjoittanut, en koskaan enää kyseenalaista kenenkään toisen kokemuksia tai tuntemuksia jonkin sairauden tai masennuksen suhteen. Se, mitä tämä elämänvaihe on minulle eniten opettanut, on armollisuus itseäni ja toisia kohtaan. Ennen olin enemmän sellainen ihminen, joka piti itseään jotenkin onnistuneena ja jollain tavalla ”täydellisenä”. Tänään nuo luulot on kyllä riisuttu oikein kunnolla pois allekirjoittaneen elämästä ja ajatuksista. Tänään pystyn rehellisesti myöntämään, että olen epäonnistunut isänä monessa kohtaa. Silloin, kun lapseni olisivat minua eniten tarvinneet, olin hoitamattoman ADHD:n ja masennuksen syövereissä ja oireilin sen mukaisesti. Siitä kärsivät monet lähelläni olevat ihmiset. Tänään ymmärrän paremmin heitä, jotka eivät jaksaneet ymmärtää ja olla rinnalla. En olisi itsekään jaksanut kovin kauaa sellaisen ihmisen rinnalla, joka näki toisissa vain virheitä ja epäonnistumisia, muttei itsessään juuri mitään.

Käännekohta – ja kysymys, joka jäi

Onneksi kuitenkin elämässäni tuli se hetki, jolloin pysähdyin ajatukseen: näin ei voi jatkua enää! Luojan kiitos, sain apua ja tukea käsitellä asioitani, ja sain ymmärrystä siihen, miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut. Korostan kuitenkin, ettei se koskaan anna oikeutusta tekemisilleni – vain ymmärrystä siihen, miksi olen toiminut niin kuin olen toiminut. Mikään diagnoosi tai muu asia ei minun mielestäni anna oikeutta tehdä väärin lähimmäistä kohtaan! Muistan edelleen ensimmäisen kerran, kun menin Loimaan psykiatriselle polille mielenterveyshoitajan vastaanotolle ja ”kippasin” kuormaani. Hoitaja totesi: ”Miten sinä olet vielä elossa?” Sitä pysähdyin miettimään. Tänään tuo kysymys juolahti taas mieleeni. Moni olisi minun tilanteessani varmasti luovuttanut kokonaan. Mikä minua sitten pitää elämän syrjässä kiinni? Suurin syy on kuitenkin kunnioitus elämää kohtaan. Elämä on suuri lahja. Uskovaisena ihmisenä ajattelen niin, että kerran Jumalan suuresta armosta minulla voi olla mahdollisuus kokea, mitä on ikuinen ilo ja lepo. Sen vuoksi ajattelen niin, että jossain vaiheessa tämä taivallus kuitenkin päättyy ja armosta uskoni vaihtuu näkemiseen. Mitä sitten, jos tämä hetkisen kestävä elämäni onkin hieman vaikeaa ja erilaisten asioiden sävyttämää? Jos iankaikkisuudessa laskettaisiin aikaa – mitä siellä ei kuitenkaan enää tehdä – ja otettaisiin vaikka miljardin vuoden ajanjakso taivaassa ilossa ja riemussa, mitä sen rinnalla on 70 tai 80 vuotta? Vain tuulenhenkäys. En tiedä, saitko ajatuksestani kiinni, mutta näin minä ajattelen. Tämä minun elämäni ja sen vaikeudet ovat kuitenkin vain hetkisen kestäviä, kuin tuulenhenkäys. Olen yrittänyt kaikkien haasteiden keskellä opetella katselemaan asioita eri näkökulmasta, en aina siinä kuitenkaan onnistu. Hyvin usein huomaan ajattelevani: ei minusta ole, minä olen vain tällainen…

Hengellinen koti ja lupaus, jonka pidän

Olen löytänyt vuosien kipuilun jälkeen hengellisen kodin, jossa saan olla sellainen kuin olen. Olen kuitenkin huomannut, että on pidettävä hengellisissäkin asioissa järki mukana. Nimittäin niin mukavaa kuin onkin auttaa seurakuntaa soittamalla, säestämällä yhteislauluja ja laulamalla tilaisuuksissa, on minun pidettävä samalla huoli myös omasta jaksamisestani. Vaikka sanotaan, että Jumala antaa voiman ja niin edelleen, se ei silti poista tai tee mitättömiksi kipuja, joita koen, tai haasteita arjen keskellä. Vaikka tilaisuuden jälkeen tuntuukin tavattoman mukavalta, kun seurakuntalaiset tulevat sanomaan jotain positiivista, se ei kuitenkaan ole se syy, miksi sitä teen. Fakta on kuitenkin se, että mieluummin haluaisin vain istua ja kuunnella penkissä, kuten valtaosa muistakin tekee. Minulle on kuitenkin annettu lahja soittaa ja laulaa sekä julistaa evankeliumia. Muistan, kuinka eräässä elämäni tilanteessa sanoin Jumalalle: jos tästä minut autat läpi, niin lupaan antaa lahjani kokonaan sinulle. Siitä tilanteesta, missä nuo sanat sanoin, on kulunut jo parikymmentä vuotta! Olen päättänyt pitää lupaukseni ja voimavarojeni mukaan palvella lahjoillani, koska tänään ne taas kelpaavat käyttöön. Elämässäni oli aika, jolloin minua ei pyydetty mihinkään. Tuntui, että tuijotettiin vain menneisyyden virheisiin ja minut määriteltiin sen mukaisesti. Tänään tunnen pitkästä aikaa olevani tasavertainen taivaan tien vaeltaja. Nykyisessä seurakunnassani tuntuu olevan asenne, että katsellaan siihen, mitä on nyt ja tulevaan, ei niinkään siihen, mitä on tullut menneisyydessä touhuttua. Mielestäni niin sen pitäisi olla jokaisessa seurakunnassa. Jokainen meistä on tehnyt omat mutkansa ja väärät valintansa – osa näkyvämmin, osa näkymättömämmin – mutta aina on kuitenkin yksi, joka näkee ne salaisimmatkin tekomme, halusimme tai emme.

Lopuksi – sanat, jotka kantavat

Tähän loppuun voisin muistuttaa Paavalin sanoista: ”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, sisäinen ihmisemme kuitenkin uudistuu päivä päivältä. Tämä hetken kestävä, kevyt ahdistuksemme tuottaa määrättömän, ikuisen kirkkauden meille, jotka emme kiinnitä katsettamme näkyviin vaan näkymättömiin, sillä näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia” (2.Kor. 4:16-18).