Läsnäolon opettelua arjen keskellä

 

Jos sitä taas ajan kuluksi kirjoittelisi muutaman rivin.

Itsenäistymisen ihme

Alakerrassa vaimo ja hänen nuorimmaisensa viettävät laatuaikaa. Nuorimmainen on kehitysvammainen nuori nainen, joka asuu Turussa. Muistan yhä, kun hän muutti ensimmäiseen omaan, tuettuun ja vuorokauden ympäri valvottuun asuntoonsa Hirvensaloon. Hän ei ollut koskaan oikein osannut nukkua muualla kuin omassa kodissa, ja uni ei tahtonut tulla missään muualla.

Olin jokseenkin asennoitunut niin, ettei hänen muuttamisestaan yksinkertaisesti tulisi mitään. Miten kävi? Nyt kyseinen nuori nainen asuu edelleen omillaan, valvotussa asumisessa, mutta kuitenkin omillaan. Hän oli kovaa vauhtia erakoitumassa omaan pieneen maailmaansa kotimme yläkerrassa, koska tämän kunnan alueella hänen kaltaisilleen ei oikein ole mitään tarjolla.

Nyt hän ei enää edes yövy lapsuudenkodissaan, koska on kotiutunut Turkuun niin hyvin. Hän käy meillä päiväseltään ja menee yöksi Turkuun. Aina hän ei edes ehdi käymään, koska sosiaalinen elämä on vilkastunut niin paljon. Lisäksi hän osaa kulkea Turussa linja-autolla paremmin kuin moni turkulainen, uskallan väittää.

Kun omat murheet asettuvat mittasuhteisiin

Kun omia ongelmia peilaa välillä vähän eri näkökulmasta, saa muistutuksen siitä, etteivät omat asiat ole aivan totaalisen solmussa. Yleensä juuri silloin, kun ajatukseni alkavat painua siihen suuntaan, ettei omista ongelmista ole ulospääsyä, jostain tulee muistutus siitä, että asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin.

Masennus on siitä ilkeä, että se alkaa syöttää ajatuksia, jotka on maalattu mustalla värillä. Asiat, joista ennen nautit ja pidit, muuttuvat vastenmielisiksi. Ne voivat muuttua jopa sellaisiksi, joita et enää jaksa tehdä. Sitten ADHD tuo oman lisämausteensa, etkä saa aloitetuksi mitään, vaikka pitäisi.

Kun et saa aloitettua, masennus alkaa huutaa sielunseinille: ”Et sinä tähänkään pysty!” Mielenterveyshoitajani sanoi, että pitäisi saada onnistumisen kokemuksia ja palkita itsensä, kun onnistuu.

Arjen lukot ja pienet onnistumiset

Monet minut tuntevat tietävät, että olen ollut tavattoman innokas tekemään polttopuita. Yleensä hain niitä mönkijän kanssa lähimetsästä ja tein ne valmiiksi. Nyt saimme anopin ansiosta niin sanotut maanomistajan puut omaan pihaan, ja olen hiljalleen yrittänyt tehdä niitä. Olen vain huomannut, ettei siitäkään hommasta saa enää samanlaista iloa kuin aiemmin.

Järki kuitenkin sanoo, että halvemmaksi tulee tehdä puut valmiiksi talvea varten kuin ostaa valmiit puut tai lämmittää öljyllä. Siitä huolimatta jokin kummallinen lukko on sulkenut minut jossain määrin toimintakyvyttömäksi.

Eilen kuitenkin käynnistin pitkästä aikaa moottorisahan ja tein kärryllisen klapeja valmiiksi asti. Sen jälkeen oli hetken aikaa sellainen olo, että tulipahan tehtyä. Tänään herätessäni ensimmäinen ajatus oli silti: ”Etkö pystynyt tekemään enempää?”

Kun näiden ajatusten kanssa taistelee päivästä toiseen, välillä tuntuu siltä, että miksi en voi olla kuten muutkin. Miksi minulle annettiin kannettavaksi sekä ADHD että masennus, joka seilaa keskivaikean ja vaikean välimaastossa?

Kuten olen monta kertaa jo kirjoittanut, kirjoitan sen taas: en olisi ihmisenä se, joka tänään olen, ilman kaikkea tätä. Olisin edelleen se ylpeä ja ymmärtämätön kommentoija, joka ei ymmärtäisi yhtään, miksi masentunut ihminen toimii tai on toimimatta. En myöskään ymmärtäisi, millaista on elää ADHD:n villissä ajatusten sekamelskassa tai taistella päivittäin saadakseen itsensä tekemään edes jotain hyödyllistä sen sijaan, että lojuu passiivisena tietokoneen tai pleikkarin edessä pelaamassa, koska ei pysty mihinkään muuhun.

Nyt olen kuitenkin huomannut, että pienistä arjen asioista on löytynyt uudelleen hieman iloa. Kun ajattelen asiaa nyt, eilinen klapisavotta oli juuri sopiva ja järkevä tähän kohtaan. Jos olisin alkanut riehua ja tehdä enemmän, en ehkä jaksaisi muutamaan viikkoon tai pahimmassa tapauksessa kuukauteen tehdä yhtään mitään.

Menneisyyden paino ja muuttumisen mahdollisuus

On tässä kuitenkin tapahtunut myös monia isoja ja positiivisia asioita, joista en kirjoita tänne sen enempää. Joskus olen miettinyt, millainen isä olisin ollut omille lapsilleni, jos ADHD olisi ollut hoidossa ja hallinnassa silloin, kun lapset olivat pieniä. Olisinko jaksanut olla enemmän läsnä?

Toisaalta sitä on turha miettiä liikaa. Mennyttä ei saa takaisin, eikä tehtyjä virheitä saa tekemättömiksi, vaikka mitä tekisi. Silti tuntuu edelleen todella pahalta, että jotkut ihmiset pitävät minua yhä samanlaisena ääliönä kuin olin yli 20 vuotta sitten. He perustavat mielipiteensä niihin asioihin, joita tein silloin, kun ADHD ei ollut millään tavoin tiedossani eikä edes mielessäni.

Minua surettaa sellaisten ihmisten puolesta, jotka kuvittelevat lähimmäistensä olevan samanlaisia nyt kuin joskus kauan sitten. En minäkään voi sanoa kenestäkään mitään varmaa, jos en ole vuosiin kuullut hänestä tai ollut edes puhelimitse yhteydessä. Silti monilla on mielipide toisesta ihmisestä vain sen perusteella, millainen hän on joskus ollut.

Sosiaalinen media ei kerro koko totuutta

He eivät voi tietää, mitä entisille kavereille kuuluu, jos yhteyttä ei ole pidetty vuosiin. Tänä aikana monelle on muodostunut omituinen käsitys siitä, että sosiaalinen media kertoo ihmisestä kaiken tarpeellisen. Ei todellakaan kerro.

Kukaan vähänkään ajatteleva ihminen ei kerro sosiaaliseen mediaan elämästään kaikkea, koska elämä eletään sosiaalisen median aikakaudellakin aivan muualla kuin Snapchatissa, Facebookissa tai Instagramissa. En minäkään jaa läheskään kaikkea mihinkään someen tai internettiin.

Sen perusteella ei kannata tehdä kenestäkään suuria johtopäätöksiä, varsinkaan kun jotkut saattavat vetää somessa aivan toisenlaista roolia kuin todellisessa elämässä.

Läsnäolon harjoittelua

Itse kaipaan jossain määrin sitä aikaa, kun oli lankapuhelimet ja televisiosta näkyi vain muutama kanava. Lapset touhusivat enemmän ulkona keskenään kuin istuivat vierekkäin tuijottaen omia hipaisupuhelimiaan.

Joskus olen ohimennen katsellut ihmisiä, jotka istuvat kahvilassa tai kuppilassa. Sanoja ei vaihdeta, vaan kaikki tuijottavat puhelinta. Olen viime vuosina yrittänyt opetella sitä, että kun olen ihmisten kanssa tekemisissä, puhelin ei vie huomiotani.

Monta kertaa olen katsonut, kun äiti tai isä työntää pientä lastaan vaunuissa tai rattaissa. Lapselle ei puhuta, mutta puhelinta tuijotetaan enemmän kuin ympärillä liikkuvia autoja. Sitä on surullista katsella. Sitten ihmetellään, kun lapsemme ja nuoremme kärsivät.

Monta kertaa olen itse joutunut miettimään, olinko silloin, kun lapseni olivat pieniä, liikaa puhelimella ja liian vähän lasteni kanssa. Sosiaalinen media on hyvä renki, mutta todella huono isäntä. Ymmärrän myös sen näkökulman, että monelle se on ainoa keino saada edes jonkinlainen kontakti omien seinien ulkopuolelle.

Yritetään tänä kesänä olla enemmän läsnä ja kuuloetäisyyden päässä lähimmäisistämme.