ADHD ei tule kaupan hyllystä – eikä elämäkään suju listan mukaan

 

Kirjoittaminen on minulle muodostunut jonkinlaiseksi terapeuttiseksi keinoksi purkaa ja jäsennellä tunteitani. En tarvitse huomiota – pohjimmiltani haluan levittää tietoisuutta siitä, että kaikki ei näy ulospäin. Emme näe, mitä ihmiset oikeasti käyvät elämässään läpi. Edes lähimmät ihmiset eivät aina sitä tiedosta.

Istun taas yläkerran äijäluolassani, taustalla soi gospel – kuten aina. En enää oikein osaa tehdä mitään ilman sitä musiikkia. Äsken avasin Raamatun, ja sieltä nousi esiin jae: "Mutta Herra on uskollinen, ja hän on vahvistava teitä ja varjeleva teitä pahasta" (2. Tess. 3:3). Taas kerran osuva sana juuri tähän hetkeen.

Olen kulkenut taivastietä pikkupojasta asti, vaikka kävinkin kerran mutkan toisenlaisella tiellä – sellaisella, jota en halua tänäkään päivänä muistella. Se harhailu ei tuonut elämääni mitään hyvää. Nyt olen saanut taivaltaa Jeesuksen kanssa jo yli 20 vuoden ajan.

Tänä päivänä tärkeintä minulle on hiljentyä yksin Taivaan Isän kanssa. Olen huomannut, että jos jätän sen tekemättä, päivästäni ei tahdo tulla oikein mitään.

Ajatukseni alkavat – kiitos ADHD:n – seikkailla normaalia enemmän, vaikka minulla on siihen lääkitys. Sosiaaliset tilanteet kuormittavat minua edelleen enemmän kuin niin sanottuja “normaaleja” ihmisiä. Silti seurakunnasta on tullut minulle tärkeä paikka, vaikka toisinaan saavun sinne aivan tyhjänä.

ADHD-diagnoosia ei saa kaupan hyllystä

Viime aikoina minua on ottanut eniten päähän yksi tietty harhaluulo: se, että ADHD-diagnoosi olisi jotain, jonka voi “hakea kuin karkin kaupan hyllystä”. Ei todellakaan voi. Minun kohdallani se oli todella raskas prosessi – jo pelkästään sen myöntäminen, että tarvitsen apua, oli iso kynnys.

Toisin kuin flunssa tai luunmurtuma, ADHD ei ala äkillisesti eikä mene ohi itsestään. Se on koko elämänkaaren läpi kulkeva kehityksellinen piirre, jonka taustalla on aivojen dopamiini- ja noradrenaliinijärjestelmien erilaisuus. Arviolta 60–70 prosenttia lapsuudessa diagnosoiduista kantaa sen mukanaan aikuisuuteen (Faraone ym., 2021).

ADHD-diagnoosi vaatii laajan arvioinnin: pitkän oirekartoituksen lapsuudesta aikuisuuteen, kliinisiä haastatteluja – usein sekä itsen että lähipiirin kuvaamana – ja standardoituja kyselylomakkeita, kuten DIVA-2. Lisäksi muut sairaudet, kuten masennus, ahdistuneisuushäiriö, uniapnea ja trauma, täytyy sulkea pois tai huomioida. Tätä edellyttää myös Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin Käypä hoito -suositus ADHD:sta (2023).

Oireet voivat muistuttaa monia muita tiloja, mikä tekee arvioinnista haastavaa. Pitkittynyt stressi, työuupumus, masennus tai trauma voivat kaikki näyttää pintapuolisesti samankaltaisilta. Siksi pelkkä “tunnistan itseni tästä” ei riitä – eikä pidäkään riittää. Tarkka arviointi palvelee lopulta jokaista: ne, joilla ADHD on, saavat oikean avun, ja ne, joilla sitä ei ole, ohjataan oikean tuen piiriin.

Mitä ADHD aikuisella oikeasti tarkoittaa

ADHD:n nimi on tavallaan harhaanjohtava. Kyse ei ole siitä, että tarkkaavuutta ei olisi lainkaan – vaan siitä, että se on epätasapainossa. Välillä ei saa mitään aikaan, välillä tekee liikaa. Tunnen tämän omakohtaisesti: ilman aamun hiljentymistä ajatukseni lähtevät helposti seikkailemaan, vaikka lääkitys onkin.

Harva puhuu siitä, kuinka suuri osa ADHD:ta on tunnesäätelyn haasteet. Neurobiologisesti herkempi tunnejärjestelmä tarkoittaa voimakkaita reaktioita, herkkyyttä kritiikille ja vaikeutta “laskeutua” tunnetilasta. Tutkija Russell A. Barkley on kuvannut tunnesäätelyn häiriötä jopa ADHD:n keskeiseksi ytimeksi (Barkley, 2010). Aikuisella ADHD näkyy usein myös sisäisenä levottomuutena – jatkuvana “moottori päällä” -fiiliksenä – joka on näkymätöntä ulospäin mutta uuvuttavaa sisältä käsin.

Ja on vielä yksi puoli, jota harvoin nostetaan esiin: ADHD:ssa on myös vahvuuksia. Luovuus, nopea reagointikyky, kyky innostua aidosti ja intuitiivinen kokonaishahmotus ovat piirteitä, jotka oikeassa ympäristössä voivat kukkia (White & Shah, 2006). Tämä ei tarkoita, etteivät vaikeudet olisi todellisia – mutta koko ihmistä ei pidä redusoida diagnoosiin.

Matka, joka on opettanut enemmän kuin koko elämä yhteensä

Eilinen oli hyvä esimerkki siitä, miten tyhjäksi voi mennä. Olin hengellisesti ja henkisesti loppu. Ajattelin: minusta ei ole mihinkään. Mutta vaimoni päättäväisyyden ansiosta lähdimme silti Loimaan Vapiksen jumalanpalvelukseen kuuntelemaan evankelista Tom Bollströmiä. Ja kannatti mennä – olen siitä vieläkin hämmästynyt.

Evankelista muistutti, että ihmisten tunteet menevät ja tulevat. Toisinaan minut valtaa ajatus siitä, etten kelpaa, koska olen tällainen. En ole myöskään aiemmin tullut ajatelleeksi, että ehkä Jumala on sallinut tiettyjen asioiden tapahtua siksi, että ymmärtäisin paremmin lähimmäisiäni, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa.

Viimeisten vuosien matka on opettanut minulle enemmän kuin koko aiempi elämäni yhteensä. Olen joutunut pysähtymään ja laskemaan ikään kuin elämäni kustannuksia – mikä oikeasti on tärkeää. Olen joutunut myöntämään, etten ole aina osannut olla sellainen puoliso, isä, isoisä tai sisarus kuin olisi pitänyt. Mutta olen myös oppinut, että minäkin olen vain ihminen.

Minun ei tarvitse sanoa kaikkeen kyllä. Olen yhtä arvokas, vaikka kuuntelen omaa hyvinvointiani.

En nosta enää läheskään niin herkästi sormeani osoittamaan toisen virheitä. Enemmänkin huokaan hiljaa sydämessäni rukouksen Taivaan Isän puoleen. Ja muistutan itseäni siitä, mitä Raamattu sanoo: Herra on uskollinen.

Tämä kirjoitus ei ole lääketieteellinen ohje. Jos epäilet itselläsi ADHD:ta, ota yhteys terveydenhuoltoon ja pyydä lähetettä arviointiin. Diagnoosi on prosessi – ei hyllystä poimittu tuote.