Armossani on kylliksi — päivä, jolloin moukari osui seinään

 

Tänään on taas sellainen päivä. Ei kiinnosta mikään. Masennus on saanut vaihteeksi otteensa (ainakin tänään), ja ADHD-aivot pyörivät omia ratojaan samaan aikaan kun energia on nollassa. Tunnistan tämän olon liiankin hyvin. 

Muutama päivä sitten kävin työttömän terveystarkastuksessa. Siellä tehtiin taas sekä masennus- että ahdistuneisuustestit. Masennuksen pisteet olivat jo keskivaikean ja vaikean rajamailla — se ei ole helppo luku katsoa paperista. Onneksi sain kuitenkin toukokuulle varsinaisen lääkäriajan. Se on jotain, mihin tarttua.

Äijäluola, Raamattu ja gospelmusa

Minulla on tapana joka päivä vetäytyä hetkeksi ”äijäluolaani”. Siellä luen Raamattua ja kuuntelen gospelmusaa — ihan vain itselleni, ilman suorituspaineita. Tänäänkin menin sinne, vaikka mikään ei oikeastaan huvittanut. Laitoin musiikin soimaan.

Ja sitten kuului laulu, jossa sanottiin: ”minun armossani on kylliksi.”

Se kolahti kuin moukari purettavan talon seinään.

En ole yksin tämän keskellä

Purskahdin itkuun. Muistin, etten ole tämän keskellä sittenkään yksin. Minun kanssani on Mestari, joka on kokenut minua ennen vielä rankemman kohtalon. Kun ajattelen tänä aamuna, mitä kaikkea Jeesus teki minun edestäni — en voi kuin hämmästellä. Ja olla, kaiken tunnesekamelskan keskellä, kiitollinen.

Se ei tarkoita, että masennus olisi hävinnyt tämän aamun aikana. Eikä se tarkoita, että ADHD olisi yhtäkkiä rauhoittunut. Mutta keskellä kaikkea tätä on joku, joka tietää miltä tuntuu kantaa raskasta taakkaa.

Puolisosta, joka kulkee rinnalla 

Herkkyys — lahja vai taakka? 

Tämä masennus selittää osaltaan sen, että olen tavattoman herkkä. Olen sitä ollut aina — masennus vain vahvistaa sen entisestään. Minua satuttaa erityisesti, kun sosiaalisessa mediassa arvostellaan jonkun ulkonäköä. Ei tarvitse edes olla tuttu ihminen. Ulkonäköön kohdistuvat kommentit voivat vaikuttaa ihmiseen merkittävästi, vaikka kyseessä olisi täysin tuntematon henkilö. 

Toisinaan tulee ajatus, että olisi helpompaa elää kokonaan ilman somea. Varsinkin kun tuntuu, että joidenkin ihmisten elämäntehtävä on olla toisten yläpuolella. Eniten satuttaa lukea kommentteja, jotka kohdistuvat nuoriin, kasvuiässä oleviin tyttöihin. Jokainen ihminen on yksilö, ainutlaatuinen — miksi sitä ei voisi vain hyväksyä? 

Tulee mieleen Russell Kelferin runo. Se sanoo sen paremmin kuin minä osaisin:

 

"Sinä olet hyvästä syystä se, joka olet.

Olet osa upeaa suunnitelmaa.

Olet arvokas, täydellinen ja ainoa laatuasi,

mies tai nainen, Jumalan tilaustyötä.

 

Sinulla on ulkonäkösi hyvästä syystä.

Jumala ei luonut sinua sattumalta.

Jo äitisi kohdussa hän sinut muovasi,

olet juuri se, joksi hän sinut tahtoi tehdä.

 

Vanhempasi olivat juuri hänen valitsemansa,

ja tuntuipa sinusta miltä hyvänsä,

hekin olivat Jumalan suunnitelman räätälintyötä

ja kantavat itsessään Mestarin sinettiä.

 

Eikä elämäsi vamma ollut helppo kohdata.

Myös Jumala itki sen koskiessa sinuun;

sen kuitenkin sallittiin muovata sydäntäsi,

jotta kasvaisit hänen kaltaisuudessaan.

 

Sinä olet hyvästä syystä se, joka olet.

Mestarin käsi on sinut muovannut.

Sinä olet, kuka olet, rakastettuna,

koska Jumala on olemassa!"

Olen aiemminkin kirjoittanut, että ilman ymmärtävää puolisoa en kestäisi. Hän on kulkenut rinnallani — vaikka ei varmasti jokaisena päivänä ole ollut ensinkään helppoa. ADHD:n ja masennuksen kanssa eläminen ei ole helppoa sille, jolla ne ovat, eikä sille, joka rakastaa sellaista ihmistä. Sen tiedän.

Kaiken keskellä minulla on kuitenkin vahva luottamus siihen, että tämä ei ole pysyvä olotila. Se ei ole tyhjä toivo tai itsensä huijaamista — se on ankkuri. Luotan siihen, että Luojani on kanssani, vaikka kuolemanvarjon laaksossa. Hän on kanssani niissä elämäni pimeimmissäkin paikoissa, joissa en itse näe eteenpäin.
 

Tänä aamuna olen kiitollinen kolmesta asiasta: armosta, joka riittää, lupauksesta, joka ei horju, ja ihmisestä, joka jää.