Kun “hyvä ilta” tuntuu seuraavana päivänä kehossa

 

Eilen olin puhumassa Loimaan Vapaaseurakunnan tilaisuudessa.
Kaiken kaikkiaan se meni hyvin — ainakin sen perusteella, mitä palautetta sain. Kohtaamiset olivat lämpimiä, ihmiset pysähtyivät juttelemaan, ja jäi sellainen olo, että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Ja silti.

Tänä aamuna se toinen todellisuus tuli vastaan heti herätessä.

Heräsin kyllä ihan “ihmisten aikaan”. Kaikki olisi periaatteessa ollut valmista päivään. Mutta kroppa ja mieli olivat aivan eri mieltä. Jäin sängylle. Otin puhelimen käteen. Selasin. Ja selasin lisää.

Tunnit menivät.

Ei siksi, että olisi ollut kiireetön ja rento olo — vaan siksi, että ei vain saanut itseään liikkeelle.

Ja tämä on se puoli, josta ei aina puhuta.

Se, että vaikka jokin asia menee hyvin — jopa todella hyvin — se ei tarkoita, että seuraava päivä olisi automaattisesti vahva. Päinvastoin. Joskus juuri ne hetket, joissa on ollut enemmän ihmisiä, enemmän vuorovaikutusta, enemmän “itsensä antamista”, näkyvät seuraavana päivänä väsymyksenä, tyhjyytenä tai vetämättömyytenä.

Ikään kuin joku olisi kääntänyt virrat hetkeksi täysille… ja sitten tulee hiljaisuus.

Olen huomannut itsessäni tämän saman kaavan ennenkin. Kun on ollut “normaalia” sosiaalisempi päivä, seuraava päivä maksaa siitä hinnan. Se ei tarkoita, että eilinen olisi mennyt huonosti — usein juuri päinvastoin.

Se tarkoittaa vain sitä, että olen tällainen.

Ja ehkä tämä on myös oppimista.
Ei itsensä syyttämistä, vaan itsensä ymmärtämistä.

Kaikki eivät näe sitä, mitä tapahtuu kulissien takana. Sen, että joskus se hetki, jossa annat paljon muille, vaatii sen, että seuraavana päivänä sinulla ei ole paljon annettavaa — edes itsellesi.

Ja silti, tämän kaiken keskellä, Jumalan sana tulee jotenkin aivan eri tavalla lähelle.

Raamatussa sanotaan:
"Vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinun väkevä kätesi ja paimensauvasi lohduttavat minua." (Ps. 23:4)

Eilen saarnasin siitä, että meidän uskovien on aika nostaa katseemme Häneen.

Ja tänään tuntuu siltä, että juuri sitä samaa sanomaa koetellaan minun kohdallani.

Eilen puhuin siitä, kuinka maailma ympärillä on epävakaa ja tulevaisuus monella tavalla näyttää synkältä. Mutta että Jeesus sanoi omilleen:
"...rohkaiskaa mielenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä." (Luuk. 21:28)

Ja nyt — heti seuraavana päivänä — joudun itse kysymään:

Mihin minä kiinnitän katseeni?

Vaikka masennus tuntuu edelleen olevan läsnä joka päivä.
Vaikka voimat ovat välillä vähissä.
Vaikka tämä aamu ei ole ollut vahva.

Olen päättänyt katsoa tänäänkin Lunastajaani, en itseeni.

Ja vaikka en tiedä, milloin tämä kaikki helpottaa —
onko se huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna vai vasta myöhemmin —

sen minä tiedän:

Tämä ei ole pysyvä olotila.

Tänään ei ehkä ole se päivä, jolloin mennään kovaa.
Ehkä tämä on se päivä, jolloin vain pysytään kiinni Hänessä.

Ja ehkä — juuri siinä — on enemmän voimaa kuin usein ymmärrämmekään. 🙏✨